Koneita ja ihmisiä – Haastatteludialogi 2021
Kuvataiteilija Anna-Leena Vilhunen (vastaukset) ja tutkija
Jussi A. Saarinen (kysymykset)
Jussi A. Saarinen on filosofi, joka tutkii taiteellista luovuutta sekä maalaamiseen liittyviä mielentiloja ja kokemuksia.
●1 Kuvataiteilijan lisäksi olet psykodynaaminen kuvataide-
psykoterapeutti. Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa,
että olet luonnehtinut maalaamista välittämiseksi, tilan
tekemiseksi ja ehkä hoitamiseksi. Miten taiteilijan ja psyko-
terapeutin roolit vaikuttavat toisiinsa, vai pyritkö tietoisesti
pitämään ne erillään?
Olen kiinnostunut välittämisen ja hoitamisen käsitteistä
nimenomaan taiteellisen työskentelyni kautta. Siveltimen
veto yhdistää ja erottaa. Se on rajaamista ja eräänlaista
yhteydenpitoa, välittämistä. Sana välittäminen voi merkitä
myös huolenpitoa, hoivaa tai hoitamista. Se on yksi syy siihen,
että minusta tuli myös psykoterapeutti. Olen kuvataiteilijan
ja kuvataidepsykoterapeutin kaksoisroolissa. Pidän roolit
erillään toisistaan, mutta en olisi toisessa se, mikä olen, ilman
toista. Jo ennen taideopintoja hankittu terveydenhoitoalan
koulutus mahdollisti psykoterapiaopinnot.
Sekä taiteilijana että psykoterapeuttina olen samankaltais-
ten kysymysten äärellä. Taiteilijana en elä ympäristöstäni
erillisessä kuplassa, en keksi asioita tyhjästä. Muutan, tulkit-
sen ja tuon esiin. Haluan sanoa, että välittämisen eri merki-
tykset avaavat hyvin maalaamista ja siihen liittyviä perustavia
kysymyksiä. Käsittelen paljon tilaan ja rajoihin liittyviä kysy-
myksiä myös terapiatyössä. Kuvan käyttämisestä verbaalisen
keskustelun rinnalla kuvataidepsykoterapiassa voi olla apua
asiakkaan psyykkisissä vaikeuksissa. Psykoterapia on tavoit-
teellista ja sopimuksenvaraista toimintaa, jota asiakas ja
psykoterapeutti tekevät yhteistyössä. Se perustuu luotta-
mukseen.
Teen taiteilijana tilaa kuullottavilla, peittävillä ja rouheilla
maalikerroksilla jollekin, joka ei ole pelkästään tuttua ja
ilmeistä. Maalaaminen on keino välittää jo(s)takin sekä tehdä
tilaa jollekin uudelle. Siveltimen veto jättää kankaalle jäljen,
työvaiheet saavat näkyä. Taide ei lähtökohtaisesti ole hyvän-
tekemistä tai lohduttavaa. Se pyrkii riippumattomuuteen. Se
on kertomista ja epämääräisen tutkimista. Psykoterapiassakin
ollaan epämääräisen äärellä, siinäkin on lupa hämmästellä.
●2 Olet jo pitkään yhdistänyt maalauksissasi vanhemmuu-
den, leikin, rakentamisen ja vaaran teemoja mm. asfaltti-
jyrsimiin, lumiauroihin ja lastenrattaisiin. Voitko kertoa
näiden sisältöjen taustoista ja merkityksistä?
Teos Osa maailmaa (2006) oli tm•gallerian näyttelyssäni
2007, ja Helsingin taidemuseo hankki sen kokoelmiinsa. Teos
ei ole mukana tässä näyttelyssä. Siihen liittyy omakohtainen
kertomus kuorma-auton alle jäämisen vaarasta. Tällä aikuisen
näkökulmasta kertomallani tarinalla on yhteys kiinnostuksee-
ni kuorma-autoja ja työkoneita kohtaan: ”…Äiti työntää
pikkuveljeä lastenvaunuissa, minä hyppelen edellä. Saavumme
tienristeykseen, minä ensin ja äiti perässä. Alas mäkeä kohti
meitä vyöryy kuorma-auto, mutta minä en näe sitä, enkä
kuule, hyppelen vain. Pysähdy! Äiti huutaa silloin kovalla
äänellä. Pysähdyn vaistomaisesti, ja samassa aivan edessäni
jarruttaa valtavan kokoinen kuorma-auto renkaat kirskuen.
Ymmärrän: minä en ole enää vauva, niin kuin pikkuveli on. Äiti
voi huutaa, mutta pysähdyttävä minun on itse, ellen halua
jäädä kuorma-auton alle. On tyydyttävä olemaan osa maail-
maa…” (Ote kirjoituksestani Saippuakupliin ulottumisesta
katalogissa Anna-Leena Vilhunen, Maalauksia Paintings
Gemälde 2001-2007, 2007).
Maata kaivavassa kaivinkoneessa on jotain, joka innostaa
ja samalla hämmentää. Minua hivelee työkoneiden toiminnan
järjestelmällisyys ja salaperäinen maskuliininen kauneus. Ne
rikkovat, runtelevat, ne eivät ole vain lapsenomaisesti kiehto-
via tai vain vaarallisia. Mietin tehorakentamiseen liittyviä
yhteiskunnallisia ristiriitaisuuksia. Lapsena leikin paljon
nukeilla ja joskus myös leikkikuormureilla, mutta oikeaa
kaivinkonetta en aio opetella käyttämään.
Nukenvaunut-teeman teokset (2020–2021) perustuvat
muistoon leikistä, jossa harjoittelimme isovanhemmuutta ja
vanhemmuutta. Työnsimme nukkevauvaa vaunuissa, minä olin
nuken mummo ja nyt jo aikuinen lapseni sen äiti. Pieni lapsi
tarvitsee ainakin kaksi askelta samaan matkaan ja aika-
yksikköön kuin aikuinen yhteen askeleeseen. Nukenvaunut ja
lastenrattaat ovat kuljetus- tai liikkumisvälineitä. Ne ovat osa
liikennettä, kuten myös kuorma-autot ja tietyömaita muok-
kaavat työkoneet, ja liikennekin on ihmisten välistä vuoro-
vaikutusta.
Valkoinen asfalttijyrsin -teoksen (2021) lähtökohta on
valokuvani pitkästä vaaleanharmaasta asfalttijyrsimestä. Se
on kuin jokin iso eläin, paksu kirahvi tai sarvikuono. Teos
Lumiaura ja lapsi (2021) perustuu puolestaan muistikuvaani
lapsuudesta. Lumiaura lähestyi takaa. Hyppäsimme veljeni
kanssa iloisina tiensivuun lumipenkkaan odottamaan auran
lumisuihkua. Kuljettaja huomasi meidät, tuli ulos ohjaamosta
ja sanoi, että leikki on vaarallista. Tajusimme sen vasta silloin.
Halusin maalata teokseen olon lumen pöllyämisestä, kontras-
tin keveydestä ja uhkasta.
Etsin syvyyksistä pinnalle nostettavaa, vertaan sitä kaivin-
koneiden ja poravaunujen työhön ja jopa lumisohjossa rattaita
työntävän vanhemman kiireeseen. Vertaan työskentelyäni
rakentamisen eri vaiheisiin. Olen edelleen osa maailmaa,
ainakin niin kauan kuin maalaan.
●3 Voisitko kertoa hieman tarkemmin maalaamisproses-
sistasi? Milloin tiedät teoksen olevan valmis?
Kun katson kadulla liikkuessani kaivuria, en näe sitä tarkasti,
en tunnista vuosimallia tai valmistajaa enkä ole kiinnostunut
sen teknisistä yksityiskohdista. Pääni kääntyy myös kohdates-
sani pikkulapsia. Teen havaintoja ohikiitävinä hetkinä, usein
tutun arkisesta ja rujosta. Voin muokata teosta maalaamisen
keinoin vapaasti. Haluan ylittää rajoja.
Teen uusia kerroksia, maalauspintaan kertyy kolmiulot-
teista massaa, sen paksuus ja ohuus ovat tietoisia valintoja.
Työskentelyssäni on ekspressiivistä syvyyksien kaivamista,
vertaan sitä kaivinkoneiden ja poravaunujen käyttöön. Etsin
pinnalle nostettavaa, jotakin, josta on visuaalinen haju,
muisto tai kokemus.
Maalaaminen on instrumenttini, väline hahmottaa maail-
maa. Soitan maalia. En maalaa huvikseni, vaikka myönnän,
että voin nauraa itsekseni kun näen maalaustani muistuttavan
kuorma-auton kadulla. Tekeminen voi sinänsä olla palkitsevaa
huolimatta sen työläydestä. Vaikeaa ja samalla kiehtovaa on
työhön liittyvien päätösten hitaus ja prosessin epämääräisyys.
Pidän ponnistelusta. Haluaisin maalata painavaa kevyesti.
Kuten edellä kävi ilmi, työskentelyssäni on sekä sisällön että
muodon toistoa, samojen teemojen tutkimista. Näistähän
taiteilijoiden yksilöllisen ja tunnistettavan tyylin voidaan
ainakin osittain olettaa koostuvan. Tapanani on maalata kuten
kirjoitan: levittäydyn, rikon, lisään, poistan ja kokoan taas
uudelleen. Syvennän toistumisen ja toistamisen kautta.
Käytän aikaa. Teos on valmis kunnes siihen ei enää voi lisätä
tai poistaa siitä mitään.
●4 Maalauksesi ovat varsin värikylläisiä ja ekspressiivisiä.
Miten kuvailisit värienkäyttöäsi, siveltimenjälkeäsi sekä
suhdettasi maaliin työskentelymateriaalina?
Puhun väristä sen sävyn ja esimerkiksi sen kirkkauteen ja
kylläisyyteen liittyvien ominaisuuksien lisäksi työskentelyma-
teriaalina. Se on maalia, jossa on pigmenttejä eli väriaineita
ja käyttötarkoitukseen soveltuvaa sideainetta. Tärkeää on
maalin kulloinenkin juoksevuus- ja läpikuultavuusaste.
Ne ovat keinoja muun muassa tilavaikutelman ilmaisemiseen.
Säätelen myös siveltimen vedon nopeutta eli maalaamisen
tempoa. Siihen vaikuttaa myös maalauspohjan liukkaus.
Kerroksia voi syntyä paljon. Maalilla on massaa, sitä voi
veistää ja sivellä, ja siitä voi tehdä kerroksia, se voi olla kuulta-
vaa tai peittävää tai jotain siltä väliltä. Värit ovat suhteellisia
ja epäitsenäisiä, ne saavat näkyä. Väri voi soida. Suhde maaliin
värinä ja työskentelymateriaalina on sen virittämistä – siihen,
että katse ei ’tökkää’ eikä herätä kysymystä, miksi tuo on
tuossa tuommoinen. Värienkäytöllä voi siis ilmaista jotain,
kertoa tarinoita, väittää, värittää ja painottaa. Värien yhdistä-
misellä voi osua johonkin, joka ei ole liian itsestäänselvää.
Käytän eri muotoisia ja eri kokoisia siveltimiä. Säädän
kosketuksen voimakkuutta hipaisusta raskaaseen painami-
seen. Voin kaapia ja raapia palettiveitsillä. Siirtelen työhuo-
neella teoksia vierekkäin ja katson mitä ne tuntuvat sanovan
toisilleen. Teos ei synny ilman sitä kaivamista ja omakohtai-
suutta. Prosessissa on monia lähes sattumanvaraisia vaiheita.
Työn jälki saa näkyä.
Minua kiinnostaa se, mitä kuva tai maalaus on. Maalaus ei
välttämättä viittaa mihinkään itsensä ulkopuoliseen, se ei
kuvaa jotakin esittävää, abstraktia tai jotain siltä väliltä,
puoliabstraktia. Se vain on, mutta ei (koskaan) täysin irrallaan
kontekstista. Mietin, riippuuko se siitä, kuka katsoo, miten
se nähdään.
●5 Olet kutsunut maalaamista myös vuorovaikutukseksi.
Kenen tai minkä kanssa olet maalatessasi vuorovaikutuk-
sessa, ja minkälaista tämä kanssakäyminen on luonteel-
taan? Oletettavasti teosten yleisö on myös jollain tapaa
olennainen osa työskentelyäsi.
Kerron tarinoita maalaamalla. Maalaan useaa teosta saman-
aikaisesti ja yleensä kaikkia pitkään. Teosten väriyhdistelmissä
ja sisällöissä toistuu jokin tuttuus huolimatta siitä, että luulen
keksineeni jotain uutta. Maalaamiseen liittyvä sisäinen puhe ei
synny ilman yhteyttä toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Tarvitaan
myös vastaanottamista.
Näyttelyn pitäminen ja maalaaminen on esiintymistä ja
esille tuomista. Se on vuorovaikutukseen antautumista ja
siinä oloa. Teokset peilaavat ja ruokkivat toisiaan ja keskuste-
levat keskenään. Ne jatkavat keskustelua näyttelytilassa myös
yleisön kanssa. Se, kun kohtaan siellä yleisöä ja kun ihmiset
kertovat näkökulmistaan, voi tuottaa minulle uusia hedelmäl-
lisiä oivalluksia.
Vuorovaikutusta toisten ihmisten ja itsen (eri särmien)
välillä on, ilman tarkkaa sanallistamisen vaatimusta. Eihän
sanat, puhe, kirjoitus, verbalisointi, ole koskaan aukotonta tai
tarkkaa. Maalaan, vaikka en pysty tai halua vastata tyhjentä-
västi, että miksi. On esitetty, että visuaalisen taideteoksen
sisältöä ei voi tyhjentävästi typistää sanalliseksi väittämäksi
tai propositioksi. Se toimii omin ehdoin. Jatkan tähän, että
niillä on silti paljon yhteistä. Olen kiinnostunut monensuuntai-
sesta dialogista osana työskentelyä. Tutkitaan samaa maail-
maa eri välineillä. Olemme toistemme liikkuvia peilejä ja
yleisöjä, samanaikaisesti sekä itsellemme että toisillemme.
Saksalainen valokuvataiteilija Katharina Sieverding käsitte-
lee taiteessaan paljon mahdollisuuksia ilmaista poliittisia ja
globaaleja muutoksia. Hän sanoo dokumenttielokuvassa Body
of Truth (2019): ”Rajat ovat kaiken pahan alku. Minuutta ja
toiseutta erottaa raja. Siitä, että minussa on toiseutta, ei
työstä juuri kukaan.” Saatan yksinkertaistaa, kun sanon, että
Sieverding tarkoittanee rajoilla tässä kahlitsevaa ja väkival-
taista rajoittamista. Laajennan näkökulmaa: liitän erillisyyteen
tai rajoihin myös myönteisiä mielikuvia. Kyky heijastaa toisen
maailmaa ja kokemusta itsen sisällä tai sen kautta on myös
psykoterapeuttisessa työskentelyssä varsin olennaista.
●6 Näyttelykokonaisuudessa suuret työkoneet ja ihmiset
”elävät” rinta rinnan aavistuksen jännitteisessä todellisuu-
dessa. Esiin vaikuttaisi siis piirtyvän – tai oikeammin
maalautuvan – erityislaatuinen maailmassa olemisen
kokemus.
Kyllä, lähtökohtanani on ollut nuken- ja lastenvaunujen
yhteys työkoneisiin. Se, vaikuttaako niiden rinnastaminen
maalaamalla kummalta vai ei, ei ole keskeistä. Ajattelen, että
työskentelyssäni ei ole kyse vain konkreettisista liikenne-
välineistä. Haaveenani on ulottua maalaamisella tarpeeksi
syvälle hehkuvaan todellisuuteen. Maalaaminen on minulle
tutuin väline.
Taiteilijuuden ei tarvitse olla itsekeskeistä erikoisuuden
korostamista tai romanttista neromyytin ylläpitoa. Se voi olla
kutsumus ja kiinnostusta vuorovaikutukseen. Haluaisin jatkaa
keskustelua taiteilijan vastuusta käyttää lahjojaan ja välittää
maailmasta tekemällä työtään. Taide on välttämätöntä.
Machines and People – Dialogue 2021
Visual artist Anna-Leena Vilhunen (answers) and Jussi A.
Saarinen (questions).
Jussi A. Saarinen is a philosopher interested in artistic
creativity and painters’ experiences of painting.
Translated from Finnish by Jussi A. Saarinen
●1 Besides being a painter you work as a psychodynamic art
psychotherapist. Considering this background, it’s interest-
ing that you’ve described painting as a form of caring.
You’ve also mentioned that it’s a kind of attending to and
making space for something. How do the roles of artist and
psychotherapist influence each other in your work – or do
you try to keep them separate?
I’m interested in the concept of caring specifically through my
artistic work. The stroke of the brush unites and separates.
It’s an act of demarcation and communion, of caring. Besides
denoting a feeling of concern or interest, the term ‘care’ also
means to look after or tend to someone or something. It’s one
of the reasons I’ve also become a psychotherapist. I’m now in
the dual role of visual artist and art psychotherapist. I keep
these roles apart from each other, but I wouldn’t be what I am
in one role without the other. Prior to my art studies I com-
pleted an education in health care, which made it possible for
me to train as a psychotherapist.
I deal with similar questions as an artist and a psychothera-
pist. As an artist, I don’t live in a bubble divorced from my
surroundings; I don’t invent things out of nothing. I transform,
interpret and bring forth. What I want to say is that caring in
its various senses can help us to better understand painting
and its fundamental questions. I deal with issues of space and
boundaries all the time in my therapeutic practice as well. In
art therapy, the use of images alongside verbal dialogue can
really help in addressing the client’s psychological issues.
Psychotherapy is a goal-oriented and consensual activity
conducted together by the client and the psychotherapist.
It’s built on trust.
By laying down translucent, opaque and coarse layers of
paint, I make space for something that’s not merely familiar
and obvious. Painting is a way of caring for something and
making room for something new. The brush stroke leaves a
mark on the canvas, and the different phases of work are al-
lowed to remain visible. Art, in principle, is not charitable or
consolatory. It strives for independence. It’s a way of telling or
relating and of investigating the uncertain. In psychotherapy,
one is likewise faced with something vague, yet is permitted
to wonder in its presence.
●2 For quite some time now, your paintings have combined
themes of parenthood, play, construction and danger with
asphalt milling machines, snow ploughs, baby prams and
the like. Can you tell us a bit more about the backgrounds
and meanings of these things in your work?
My painting A Part of the World / Osa maailmaa (2006) was
on display in my exhibition at the tm•gallery in 2007, after
which the Helsinki Art Museum acquired it into their own col-
lections. Although the painting isn’t on view in the current ex-
hibition, it tells an important personal story about the danger
of getting run over by a lorry. Narrated from an adult point of
view, the story links up with my interest in lorries and con-
struction machines: “…My mother is pushing my little brother
in his pram, I am skipping ahead. We arrive at a crossroads, I
first and my mother behind. A lorry is rolling down the hill to-
wards us, but I don’t see it, neither do I hear it; I am just skip-
ping along. Stop! My mother cries out loud. I stop instinctively
and at the same time just in front of me the huge lorry brakes
with tires grinding. I understand that I am not a baby anymore
like my little brother. My mother can shout but I myself have
to stop unless I want to be driven over by the lorry. One has to
accept being a part of the world…” (Quote from Anna-Leena
Vilhunen, Maalauksia Paintings Gemälde 2001–2007, trans.
Tiina Valkeapää and Tuulikki Valta, 2007).
An excavator digging into the ground both excites and per-
plexes me at the same time. I’m enchanted by the well-or-
dered functioning and enigmatic masculine beauty of con-
struction machines. They break and smash things, yet they’re
not just childishly fascinating or dangerous. I also think about
the social issues involved in intensive construction. As a child I
played a lot with dolls and sometimes with lorries too, but I’m
not planning on learning how to operate a real excavator.
My paintings on the Doll pram theme (2020–2021) are
based on a memory of practicing grandparenthood and par-
enthood through playing. We pushed a baby doll around in a
pram: I was its grandmother while my now adult child was its
mother. To cover the same distance in the same time as an
adult, the small child needs to take two steps instead of one.
Doll prams and baby prams are vehicles of transportation and
movement. Just like lorries and machines working at con-
struction sites, they’re part of traffic, and traffic too is a form
of human interaction.
The White Asphalt Milling Machine / Valkoinen asfalttijyrsin
(2021) is based on my own photograph of a tall, light-gray
milling machine. It’s like some kind of large animal, a fat gi-
raffe or rhinoceros. Snow Plough and a Child / Lumiaura ja
lapsi (2021) is in turn based on a childhood reminiscence. The
plough approached my brother and myself from behind. Glee-
fully, we jumped to the side of the road to wait for the up-
coming shower of snow. The driver noticed us, came out of
his cabin and told us that our play was dangerous. We only re-
alized it then. I wanted to paint into this work the sensation of
whirling snow, the contrast between levity and threat.
I search the depths for things to unearth, and I compare
this to the work of excavators and drill rigs, and even to the
haste of a parent pushing a pram through slush. I compare my
work to the different phases of construction. I’m still part of
the world – at least as long as I paint.
●3 Could you tell us a little bit more about your painting
process? How do you know when a work is finished?
When I’m out and spot an excavator, I don’t see it precisely, I
can’t identify the model or manufacturer, nor am I interested
in its technical details. My head is also turned by little chil-
dren. I make observations of fleeting moments, usually about
the commonplace and the ugly. By means of painting I’m able
to modify my artworks freely. I want to cross boundaries.
As I make new layers, the painted surface acquires
three-dimensional mass, its thickness and thinness are con-
scious choices. My work involves an expressive digging of
depths, I compare it to the use of excavators and drilling rigs.
I search for something to dig up, something of which I have a
visual scent, memory or experience.
Painting is my instrument, a means to understand the
world. I play paint like an instrument. I don’t paint for fun,
even though I admit I might laugh by myself when I see a lorry
on the street that resembles my painting. Working on a paint-
ing can be rewarding in itself, despite its laboriousness. The
ambiguity and slowly unfolding decisions characteristic of ar-
tistic work are difficult and fascinating at the same time. I like
to exert myself. I strive to paint weightiness lightly.
As mentioned, my painting repeats certain contents and
forms, it’s an investigation of the same recurring themes. I
page 1/2
suppose this constitutes the individual and recognizable style
of the artist – at least in part. I’m in the habit of painting like I
write: I spread out, break down, add, remove and rebuild
again. I deepen my work through recurrences and reitera-
tions. I use time. The painting is finished when nothing more
can be added to it or taken away from it.
●4 Your paintings are quite colorful and expressive. How
would you describe your coloration, brushwork and overall
relation to paint as a medium?
Besides considering color in terms of its tone, brightness, sat-
uration and so on, I regard it as material to work with. It’s
paint that consists of pigments, or coloring agents, and pur-
pose-made adhesives. In any given work, the degrees of fluid-
ity and translucency of the paints are crucial, as they provide
the means to convey a sense of space and spatiality, among
other things. I also control the speed of my brush strokes, or
the tempo of my painting, which is also affected by the slick-
ness of the painting surface.
The work may end up having numerous layers of paint.
Paint has mass, it can be sculpted and stroked and layered
with varying degrees of translucency and opacity. Colors are
non-independent and relative; they’re allowed to show. Color
can sing. My relationship to paint, as both color and working
material, is one of tuning – a tuning that is meant to prevent
disruptions in the viewer’s gaze and thus to also pre-empt the
question, ‘why is that there, like that’. Coloration can tell sto-
ries, make claims, express and emphasize things. By combin-
ing colors one can hit upon something that’s not self-evident.
I use brushes of different shapes and sizes. I attune the
pressure of my strokes from light touch to heavy force. I
scrape and scratch with palette knives. By repositioning my
works in the studio, one next to the other, I can see what they
have to say to one another. A painting can’t be completed
without this kind of digging and personal concern. It’s a
process that involves various phases that border on the acci-
dental and random. The marks of the work put in should
remain visible.
I’m intrigued by what a picture or painting is. A painting
doesn’t necessarily refer to something beyond itself or depict
something representational, abstract or something in
between – half-abstract. It just is, but never entirely detached
from its context. I wonder whether how the work is seen
depends on who is looking.
●5 You’ve said that painting is also a form of interaction.
With whom or what do you interact with when you paint,
and what is this interaction like? I assume the audience also
plays an important role in your work, in one way or another.
I tell stories by painting. I paint several works at the same
time and usually spend a long time on each one. Even though I
think I’ve invented something new, certain familiar color com-
binations and contents seem to repeat themselves. The inter-
nal speech involved in painting wouldn’t be possible without
connections to other people and one’s surroundings. Recep-
tivity is also needed.
Painting and exhibiting are forms of presenting and per-
forming, of surrendering oneself to interaction. Paintings mir-
ror and feed each other, they’re in a conversation together.
This dialogue is continued in the exhibition space with the au-
dience. When viewers share their opinions with me, I can gain
new and productive insights into my work.
There is an interaction between other people and oneself
(and one’s quirks) without any requirement for precise verbal-
ization. Words, speech, writing, verbal articulations – these
can never be completely exhaustive or exact. I paint despite
being unable or unwilling to fully say why I do so. It’s been
suggested that the contents of visual artworks can’t be
reduced to verbal propositions. Paintings work on their own
terms. To this I might add that they still have a lot in common.
I’m interested in the multiple directions that conversations
can take in artistic work. The same world is being investigated
with different instruments. We’re each other’s moving
mirrors and audiences, both for ourselves and for others
simultaneously.
In her artwork, German photographer Katharina Sieverding
has explored possibilities for expressing contemporary politi-
cal and global issues. In Body of Truth, a documentary film
from 2019, she suggests that boundaries are the root of all
evil. The self is demarcated from others by a boundary; what
is missing, she claims, is a proper appreciation of the other in
the self. It seems to me, maybe simplifying a little that here
Sieverding regards boundaries as violently imposed shackles.
I would like to broaden the perspective to include positive no-
tions of separateness and boundaries. The ability to reflect in
oneself, or through oneself, the world and the experience of
others is crucial to psychotherapeutic work as well.
●6 On the whole, there seems to be a slight tension between
the construction machines and the people that co-exist in
your paintings. One might say that your paintings thus
reveal a particular experience of inhabiting (or being in) the
world. What do you think?
Certainly, the link between prams and work machinery has
been a key starting point for me. Whether or not their associ-
ation via painting feels odd isn’t significant. My work is about
more than just concrete machines or vehicles. Through paint-
ing, my ambition is to reach deep into an incandescent reality.
For me, painting is the most familiar way to do so.
Being an artist doesn’t require one to pursue egocentric
eccentricity or to bolster the myth of the genius. It can be a
calling and a concern for interaction. I’d like to uphold the
responsibility of artists to use their talents and to care for the
world through their work. Art is necessary.